Johtopäätökset ja tulevaisuuden näkymiä

Mitä voimme oppia omista ja muista eurooppalaisten kertomuksista oman maamme tulevaisuutta varten? Uusilla tutkimuksilla on mahdollista avata vanhoja hiljaisuuksia ja oppia empatiaa, kunhan kuunteluun ja uuteen lukemiseen riittää tutkijalla aikaa. Suomen historian tutkijat ovat nostaneet esiin muistitiedon tunneväritteisyyden vahvuudeksi, jota ennen pidettiin sen heikkoutena. Tutkijatohtori Heli Kanasen sanoin, ”ortodoksisen siirtoväen pilkka-, naureskelu- ja ryssittelytilanteessa kokema häpeä ja epäoikeudenmukaisuus painoivat muistijäljen syvään ja se auttoi palauttamaan muiston elävänä mieleen myöhemminkin.” Keskeistä on, että tutkijan pystyttävä luomaan sellainen turvallinen tila, joka sallii haastateltavan kuvata kokemuksensa ilman tarvetta suojata itseään (Kananen 2018, s. 9). Tästä voivat ottaa oppia monet muistelun ja menneisyyden kanssa työskentelevät toimijat.

Aikuiskasvatuksessa on mahdollista luoda yhteistyössä museoiden, luovien tilojen ja taideharrastuspaikkojen kanssa kumppanuuksia, joiden kautta turvalliset tilat löytyvät muisteluun ja läheisten haastatteluiden työstämiseen. Esimerkkinä Helinä Rautavaaran museon aiemmasta toiminnasta 71-vuotias entinen evakkolapsi loi digihistorian muistelujen, henkilökohtaisten esineiden, valokuvien ja arkistomateriaalin avulla. Julkinen sosiaalisen median aineisto voi antaa hyviä esimerkkejä erilaisista tyyleistä, toisen ja kolmannen sukupolven tekemistä haastatteluista ja terapeuttisten sisältöjen luomisesta.²

Kuten Savolainen kirjoittaa Karjalaisista, myös aikamme pakolaisten kertomusten nostalgisuus on luonnollista. Evakkojen hallitsevassa kertomuksessa elämästä Karjalassa ei ole tilaa negatiivisille kokemuksille. Samoin H R museon työpajoissa Lähi-Idästä tulleet muistelijat kertoivat myönteisiä asioita kotimaastaan ja olivat iloisia nähdessään kotimaansa tuttua kulttuuriperintöä H. R:n vanhoissa valokuvissa.³ Suru kodin menetyksestä kultaa paikan.