Evakot rasististen ja muiden ennakkoluulojen kohteina

Evakkojen asuttamisen käytännön työnjohtajina toimivat paikalliset huoltojohtajat, jotka nauttivat valtion palkkaa. Evakuoimiset ja siirrot olivat varsinkin talvisodan jälkeen kaaoksen hallintaa, ja tärkeä tehtävä oli ehkäistä ihmisvirtaa kaupunkeihin. Osa sijoitetuista oli toiminut aikaisemmin ahtaajina tai konttoritöissä eivätkä he soveltuneet maanviljelystöihin. Kun paikkakunnalle muutti kerralla paljon ihmisiä, alkoivat kielteiset ja panettelevat kertomukset levitä nopeasti. Useimmiten ne koskivat työhalukkuutta ja siivellä elämistä. (Roselius ja Tepora, s. 62-64)

Valokuva: Karjalanpiirakka on perinteinen suomalainen ruokalaji, joka valmistetaan ohuesta ruispohjasta ja (useimmiten) riisitäytteestä. Kuuman piiraan päälle levitetään ennen syömistä voita, johon on yleensä sekoitettu keitettyä kananmunaa (munavoita). Wikipedia. Public domain. Kuvaaja: Jarno Elonen

Raisa Lardot’n ensimmäisessä asuinpaikassa Pohjanmaalla perhe majoitettiin seurojentalolle, jossa heidät sijoitettiin näyttämölle. Myöhemmässä asuinpaikassa Mellilässä hänen oli hyvin vaikea hyväksyä erilaisuutensa ikätoverien joukossa ja uskaltautua kansakouluun. Onneksi siellä oli valistunut opettaja, joka varjeli luokassa myötätuntoa vepsäläistä maahanmuuttajaa kohtaan:

”Opettaja oli selittänyt muille lapsille, että olin vepsäläinen ja että minulla oli ollut vaikeat ajat. Hän pyysi, että kaikki yrittäisivät olla minulle oikein kilttejä, koska kerran minulla oli ollut vaikeat ajat.” … ”Onneksi löytyi tämä opettaja, joka ei ollutkaan kuka tahansa, vaan sivistynyt ihminen, joka tiesi enemmän kuin muut, nämä paikkakuntalaiset.” (Lardot 2019, s. 318)

Tutkijatohtori Heli Kananen on lukenut uudelleen karjalaisten muistitietoaineistoja ja löytänyt niistä aiemmin tutkimuksessa äänettä jääneiden vähemmistöjen kuvauksia elinolosuhteista ja ympäristön asenteista evakkoja kohtaan. Aikalaiskirjoittajat piilottivat rauhaan paluun ajan sosiaalista todellisuutta ja niitä ristiriitoja, joita ilmeni haastatellun ortodoksisen siirtoväen ja heidät vastaanottaneen paikallisväestön välillä 1940-luvulla. Sekä kertojat että tutkijat halusivat ylläpitää suomalaista selviytyjäidentiteettiä¹. Siirtoväki itse vaikeni koska koki häpeää paikallisväestön tulijoihin kohdistamasta syrjinnästä. Osasyy oli myös, että ristiriitoja syntyi uskonnollisista tavoista, ja uskonnosta oli tapana vaieta. (Kananen 2018, s. 5)

Rohkea kirjailija Lardot, joka uskalsi jo 1970-luvulla kuvata kielteisiä muistojaan, kertoo Ripaskalinnut-kirjansa uusintapainoksen jälkilauseessa:

”Tämä kirja kertoo sotainvalidista. Sillä mielestäni sodassa eivät haavoitu vain ne, jotka juoksuhaudoissa haavoittuvat. Myös pieni lapsi, siviili, haavoittuu.” … …Tänä päivänä pidetään pakolaisista hyvää huolta täällä Suomessakin, koulutetaan, puetaan, ruokitaan, autetaan alkuun. Se on hyvä. Olen ylpeä äidistäni. Hänen ansiostaan voin väittää, että myös vepsäläinen on sisukas, ei vain suomalainen.” (Lardot [1978] 2019, 423)

Yksi kertojan strategisista valinnoista on positiointi. Muistelukirjoituksissa on toisinaan kyse sellaisen henkilön puheenvuorosta, joka hallitsevan väestön näkökulmasta kuuluu vähemmistöön tai alakynteen, ja jossa kirjoittaja positioi itsensä vastakertomuksen kautta. Tätä edustaa Raisa Lardot’n omaelämäkerrallinen kertomus monissa kohdin. Lardot’n romaanissa hänen äitinsä oli perheen dramaattisin uhri. Kielitaidottomana hän ei osannut hakea oikeaan aikaan maitoa meijeriltä tai puolustaa oikeuksiaan kunnan köyhäinapuun. Vanhemmilta löytyi kuitenkin temperamenttia. Kirjailija kertoi toisaalta hävenneensä äitinsä ylenpalttisia eleitä, toisaalta nauttineensa hänen komiikastaan kodin näyttämöllä:

”Täällä istutettiin kaikki vieraat samalla tavalla, jos ei niitä varta vasten ollut kylään pyydetty, ainakin Varsinais-Suomessa. Eikä ollut tapana sillä lailla niiailla ja pokkuroida kuten äiti teki.” … …”Hän ryhtyi näyttelemään suomalaista, ei yrittämään sillä tavoin kuin niin kuin me. Eikä sitä voinut olla nauramatta. Miten olisikaan voinut, kun suomalaiset äkkiä äidin kautta muuttuivat hassunkurisiksi, pöyhkeileviksi ja tyhmäntärkeiksi, sen sijaan että olisivat olleet ihailua herättäviä ja matkimisen arvoisia kuten muutoin. Äiti vain paseerasi keskellä lattiaa, otti mahtailevia ilmeitä ja eleitä, ja välillä vaipui surkuteltavana kasaan: ei ole rahaa ei ole rahaa, hän oli voihkivinaan. Tai pui nyrkkiä korkealla päänsä päällä, ja huusi: mokomat ryssät, pois täältä nopeasti, niin kuin olisitte jo, nopeasti, nopeasti. Ja me ryhdyimme mukaan leikkiin.”… (Lardot [1978] 2019, s. 375-376)

Uudet tutkimukset osoittavat, että sodasta aiheutuneista tunnevammoista vaikeneminen voi johtaa tunnekuorman siirtymiseen seuraavien sukupolvien kannettavaksi ja rakenteellisen sukupolviväkivallan jatkumiseen. Surutyö olisi tehtävä loppuun. Eri asia on, pystytäänkö enää 2020-luvulla tavoittamaan tunteita, joita sota nostatti. Kirves luonnehtii sotaa avainkokemukseksi, joka vaikutti sen läpikäyneiden maailmankuvaan.

Kasvatustieteilijä Eeva Riutamaa on tutkinut evakkolasten tunnemuistoja. Tutkimuksen perusteella neljä viidesosaa otettiin uudella kotiseudulla vastaan hyvin. Riutamaan kiinnostus evakkolasten tarinoihin syntyi oman äidin surumielisyydestä, johon sisältyi piiloteltu totuus lapsuudesta ja evakkokokemuksista. ”Olin aina ihmetellyt äidin surumielisyyttä. Välillä hän oli iloinen, mutta toisena päivänä aivan muuta. Hän vaikeni ja salasi taustansa vuosikymmeniä.” Moni evakkolapsi koki Riutamaan tutkimuksen yhteydessä tulleensa kuulluksi karuista kokemuksista ensimmäistä kertaa. Lapsille huudeltiin “ryssän kakara, kommari, vääräuskoinen, pakana, punikki ja emakko”. Eli kun majoittajien tai maanluovuttajien väki ei muukalaisia halunnut, se näkyi huonona kohteluna arkipäivässä. Riutamaa paljasti väitöskirjassaan asioita, joiden kertojilta tyypillinen kommentti oli: ’Vihdoinkin joku on kiinnostunut ja kuuntelee minua’. Riutamaan oma kokemusasiantuntijuus nousi hänen tutkimuksen vahvuudeksi.