Johdanto

Lähtökohta: Eurooppalaisissa kriiseissä ihmiset ovat muuttaneet, samalla muistot heidän mukanaan. Tarinoita siirtymistä ja muistoja on kertynyt jo vuosisatojen varrelta. Mitä voimme oppia omista ja muista eurooppalaisten kertomuksista oman maamme tulevaisuutta varten?

Asetelma ’Asutuslait’: Katri Hirvonen-Nurmi

Tämän tutkielman aihe on kriisiin sopeutumisjakso Suomessa, jossa talvisodan ja toisen maailmansodan jälkeen yli puoli miljoonaa maan itäosassa asunutta suomalaista joutui pakenemaan kodeistaan Neuvostoliiton miehityksen takia. Ihmisille tarjottiin maata jakamalla yhteistä ja yksityistä omaisuutta. Monet joutuivat kuitenkin kovan syrjinnän kohteeksi. Talvisodan aikainen pika-asutuslaki syntyi kriisissä, joka yhdisti suomalaiset puolueet. Tämän lain pohjalle perustui vuoden 1944 maanhankintalaki, jonka avulla ryhdyttiin asuttamaan Moskovan välirauhan jälkeen kodittomaksi joutuneita karjalaisia ja sodasta palaavia rintamamiehiä. Asutettavia oli lähes 500 000 henkeä, sillä Venäjälle luovutetut alueet käsittivät yli 12 % koko maan pinta-alasta ja väestöstä. (Palomäki 2011, s. 18-19; Roselius ja Tepora 2020, s. 27).

Valokuva: Karjalan evakoita ja venäläinen sotavanki Ulriksnäsin tilan pellolla Ohkolassa, Mäntsälässä, 1941-1944. Mäntsälän museotoimen valokuvakokoelma, nr. 8512_34. Kuvaaja tuntematon. Käyttöoikeus: CC BY-NC-ND 4.0

Viittaan tässä tutkielmassa yleiskuvaa välittäviin lähteisiin, kuten Palomäen asutushistoriallinen tutkimus ja Roseliuksen ja Teporan mentaliteettihistoriallinen tutkimus. Tepora on omassa artikkelissaa (2018) käyttänyt lähteenä monia sotasensuurin aikaisia mielialaraportteja, joilla valtio vaali kansakunnan yhtenäisyyttä syöttämällä päättäjille tietoa suurempien ongelmien poistamisen tueksi. Viittaan myös lehtiartikkeleihin ja Karjalasta paenneiden evakkojen omaelämäkerrallisiin muisteluihin. Näissä muisteloissa historian tapahtumat ilmentyvät kokemuksina ja ne välittyvät usein tunnemuistojen kautta. Ulla Savolaisen ja Tuomas Teporan mukaan suullisen historian lähteitä, kuten muisteluita, on aiheetta kritisoitu. Ne sisältävät usein menneeseen kotipaikkaan kohdistuvaa nostalgiaa. Nostalgista muistelua voi pitää menneisyyteen nojaavana ja tulevaisuuteen suuntaavana yhteisöä ylläpitävänä käytänteenä, jossa karjalaista identiteettiä rakennetaan kultaamalla tietty paikka muuttumattomaksi ja rapistumattomaksi. Myös tunteita herättävä historiallinen kirjoittaminen ei itsessään tee tutkimuksesta epäanalyyttista vaan parhaimmillaan auttaa uusien assosiaatioiden, oivallusten ja empatian synnyttämisessä (Savolainen 2013, s. 26; Tepora 2018, s. 78, 82-84). Näin elämäkertojen kirjoituskilpailuun vastannut noin 80-vuotias karjalaisnainen muisteli vuonna 1991:

”Illalla saimme käskyn ja seuraavana päivänä piti joutua lähtemään, kävin tekemässä työt navetassa, ruokin eläimet, rapsuttelin eläimiä, pidin hyvänä, kyyneleet tulivat silmiini, itkin niin paljon, olimme uurastaneet kovin, tehneet työtä ja kaikki oli hyvin, nyt on jätettävä ja lähdettävä kohti tuntematonta tulevaisuutta.” (SKS/KRA SATA)

Maanhankintalain säätäminen ei ollut helppoa, sillä se puuttui Suomessa perinteisesti kunniassa olleeseen yksityiseen maaomaisuuteen. Laki pantiin voimaan kesäkuussa 1945. Erityisesti vuodet 1945 ja 1946 olivat siirtoväen varsinaisia muutto- ja vaellusvuosia (Palomäki 2011, s. 18-19, 210). Suomessa karjalaisen siirtoväen asunto- ja korvauskysymys oli ratkaistu pääosin jo 1940-luvun loppuun mennessä, kun taas muualla Euroopassa siirtoväen tilanteeseen puututtiin hitaammin, ja siinä oli tukena myös USA:n tarjoama Marshall-apu.

Uusia maatiloja perustettiin ja lisäksi annettiin asuintontteja kaupunkeihin muuttajille. Väestön olojen vakiinnuttamiseksi ja elintarviketuotannon palauttamiseksi tolpilleen lait tukivat erityisesti maataloustuotannon edellytyksiä ja toisaalta syrjäseutujen asuttamisella taattiin myös työvoimaa metsätalouteen. Työttömyyden uskottiin lisääntyvän, ellei asutuskelpoista väestöä kiinnitetä maatalouteen. Varsinkin Maalaisliitto uskoi ’residuaaliseen sosiaalipolitiikkaan’, joka perustui pääosin itsenäisen talonpojan omaan työhön, vaikka sitä täydennettiinkin erilaisilla tukitoimilla. (Palomäki 2011, s. 62-64). Kriisiaika loi sopua etupiirien, kuten maan luovuttajien, vetoomuksista huolimatta (Helsingin sanomat 12.1.1944). Myös kaupunkien vastuulle tuli väestön asuttamista tonttien ja tuettujen asuntolainojen muodossa. Vuonna 1945 säädettiin siirtoväen tueksi rahoituslaki. Tämän rahoituslain mukaan voitiin asutettaville myöntää halpakorkoisia lainoja maan hankinnan lisäksi raivaamiseen sekä asuin- ja talousrakennusten rakentamiseen (Palomäki 2011, 258). Ruohonjuuritasolla talkootyötä tehtiin paljon, sillä naapurit auttoivat toisiaan sota-ajan ryydittämässä asevelihengessä. Rintamamiehet kävivät myös sotaleskien rakennuksilla talkoissa yhteistuumin. Rakentamisessa ei tunnettu yhteiskunnallisia rajoja. Rakentajien muisteluissa työmiehet ja koulutetut rakensivat talojaan rivimiehinä vieri vieressä. (Palomäki 2011, s. 398)

Valokuva: Karjalaisia vanhempia ja lapsia iltaruoalla yhteismajoituksessa Huittisissa. HK19890416:12. Museovirasto. CC BY 4.0.