Muistoja monelta evakkoretkeltä

Talvisodan jälkeen vuonna 1940 suuret joukot sekä Karjalan että itärajan ja pommitettujen kaupunkien asukkaita siirrettiin väestönsuojelullisista syistä maaseudulle suojaan. Karjalaisten asuttamiseksi säädettiin talvisodan yksimielisyyden hengessä pika-asutuslaki, jonka turvin kymmenet tuhannet perheet aloittivat viljelyn uusilla asuinseuduilla. Rauhan aikana alkoi paluu ja jälleenrakennus raunioituneessa Karjalassa, kun suuri osa siirtoväkeä palasi kotikonnuilleen, vaikka heillä olisi ollut oikeus myös jäädä asutustiloilleen. Sodan alkaminen uudelleen kesäkuussa 1941 toi Karjalan asuttamiseen myös sotilaspoliittisia sävyjä (Palomäki 2011, s. 160-162).

Antologiaan Sota-ajan lapset on kirjoittanut vuosina 1933-40 syntyneitä kirjailijoita, joista monet käsittelevät tunteita, kuten haikeus, empatia, ennakkoluulo, alemmuudentunto, sopeutuminen tai umpimielisyys. Niissä käydään läpi eri tapoja, joilla lapset ovat sodan aikana ja myöhemmin elämässä suhtautuneet uhkaan ja pelkoon – jopa ylisukupolvisesti – ja sitä miten mielikuvitus on antanut heille siivet vaikeina aikoina. Kodin jättämisestä sodan alettua kertoo maanviljelijäperheeseen syntynyt professori Laila Hirvisaari:

”Katsoin veräjää ja minua itketti. Oli kolme vuotta siitä, kun isä oli lomalla. Lähtiessään hän kääntyi kaksi kertaa veräjältä tupaan ja takaisin. Oli vaikeaa jättää äitiä ja minua, hänen ainokaista lastaan, kun joutui takaisin rintamalle. Sille tielle isä jäi. Minunkin oli niin itkuista sen veräjän ohi mennä… Katsoin meidän taloa, saunaa ja navettaa. Katsoin kolmea koivua, ystäviäni, jotka pelkäsivät sotaa.” (Hirvisaari 2006, s. 98)

Evakkomatkoista Hirvisaari kirjoittaa:

”Eväitten syöminen oli sellaista, että jokainen tarjosi toiselle leipää, läskiä, voita, ja sitten ikään kuin vaihdettiin eväät, syö sie, syö sie… laps kultai syö nyt!” … … ”Mutta yhtenä yönä oli lämmin. Muistan sen siitä, kun pidin aina kättäni posken alla. Jostain syystä olin nukkunut sen yön viereisessä härkävaunussa. Aamulla heräsin siihen, kun Tuuvan Mari-täti löi käsiään yhteen ja huusi kovalla äänellä: -Herranen aika, tuo lapsrukka makkaa lehmänpaskan vieressä… Kyllä siinä naurua riitti. (Hirvisaari 2006, s. 100)

Hirvisaaren muistelussa hänen ympärillään vaikutti puskurin lailla suuri jakamisen ja huumorin taitava suku. Ja heidän kohdalleen sattui myös empatiaan kykeneviä majoittajia:

”Niin minä istuin sen Jäppilän talon Vähänuolen portailla ja itkin ihan vähän, kun mietin sotaa. Ja minulle tuli aivan ihmeellinen olo, kun kaikki ihmiset siinä pihapiirissä välittivät meistä. Vähänpuolen naiset aina silittivät hiuksiani ja halasivat kömpelösti.” (Hirvisaari 2006, s. 103)

Suullisen historian tutkija FT Ulla Savolainen kirjoittaa kuitenkin muisteluista menneisyyden lähteenä painottaen muistelijan kykyä itsereflektioon: ”Siksi idyllisten kirjoitusten, ei voida katsoa esimerkiksi heijastavan suoraan kirjoittajan ymmärrystä todellisuudesta.” (Savolainen 2013, s. 30). Tätä voi soveltaa Hirvisaaren huumorin sävyttämiin evakkomatkan muisteluihin, jotka sopivat stereotypiaan iloluontoisista karjalaisista. Nuorena vaimona evakkoon joutuneen emännän omaelämäkerrallinen muistelu on sen sijaan realistisempaa:

”Elimme päivä kerrallaan vierailla veräjillä, vajavaisissa oloissa, yritettiin ostaa kaikkein välttämätöntä talous ja vaatetta meille, asuntomme oli niin kylmä, että vesi jäätyi sisällä ämpäriin talvella, mutta keväämmällä oli lämpimämpää sisälläkin, kun ulkona oli lämmin. Talon väki oli ystävällistä meitä kohtaan, ja he toivat puita meille, että saisimme pitää tulta pienessä hellassa päivällä, mutta huone oli hatara, ja kylmä yöllä, kun hellaa ei lämmitetty silloin. Elämä oli ahdistavaa, kun tiesimme uutisista, että koti oli menetetty ja kaikki, oli yritettävä niissä oloissa, ei ollut valinnan varaa, mieheni vapautui v. 1940 keväällä.” (SKS/KRA SATA)

Moskovan välirauha solmittiin 19. syyskuuta 1944 ja se lopetti Neuvostoliiton, Britannian ja Suomen välisen jatkosodan. Rauhansopimuksen jälkeen Karjalasta evakuoitu väestö pyrittiin sijoittamaan mahdollisimman yhtenäisille alueille. Silti talvi 1944-1945 kului osalla siirtoväestä väliaikaismajoituksessa huolto-organisaation majoittamana ja muonittamana (Palomäki 2011, s. 208-209). Sama karjalaisemäntä muisteli:

”…pääsimme muuttamaan vielä keskeneräiseen taloon marraskuun 5. päivä 1945. Kaikki oli keskeneräistä, mutta lähellä asuen jäi enemmän aikaa kunnostaa paikkoja kuntoon. Rakennusaikana tehtiin kivien väliin väliaikainen hella, että sain siinä keittää ruokaa ja lämmittää juotavaa perheelle, kun asunnolle oli matkaa, hoidin eläimet ja lypsin lehmät. Vesisateella pidimme sadetta suuren kuusen alla, asunnolla kävimme yötä.” (SKS/KRA SATA)

Muutto varsinaiselle sijoitusalueelle ei nimittäin käynyt päinsä, ennen kuin asukkaanottolautakunta oli määrännyt haetulle tilalle asukkaan tai tilan saanti vapaaehtoisella kaupalla oli tullut mahdolliseksi. Sijoitussuunnitelman toteuttamisen keskeisin seuraus oli se, että Karjalan maatalousväestö pysyi yleensä tiiviimmin koossa kuin teollisten kuntien väestö. Pidettiin tärkeänä vanhoja naapurisuhteita ja sitä, että uuden kotipaikkakunnan ja tilan olosuhteet vastaisivat mahdollisimman paljon luovutetulla alueella vallinneita luonnon- maaperä- kieli- ja uskonnollisia olosuhteita. Etelä-Suomesta ja varsinkin Hämeestä, tuli keskeisin siirtoväen sijoitusalue. (Palomäki 2011, s. 209) Hyvin karuksi muodostui niiden asutettujen elämä, jota ei lakien suojaamat asutussäännöt ja -kiintiöt suojanneet, kuten kirjailija Raisa Lardot kirjoitti Petroskoin takaa muuttaneen perheensä evakkomatkasta ja asunnosta:

”Sodan jälkeen ei vielä käytetty pakolaisleiri -nimitystä. Meidät sijoitettiin monien muiden tavoin siirtolaisleireihin. Mutta henkemme edestähän me pakenimme, se on selvä. Isä oli petturi puna-armeijan silmissä, olihan hän vaihtanut puolta ja siirtynyt Suomen armeijan sotilaaksi.” … … ”Voi sanoa, että alkuvuodet Suomessa olivat meille ankeaa aikaa. Äiti yritti yksinhuoltajana elättää kuutta alaikäistä lasta. Aluksi ei ollut edes vielä lapsilisiä. Asuimme eräänlaisessa työmaaparakissa. Malliltaan se oli tavallinen talo, mutta rakennettu santakuopassa työskenteleville työläisille. Meidän kanssamme taloa asutti myös muutama karjalaisperhe.” (Lardot 2006, s. 198, 202)

Raisa Lardot’n muisteluissa toistuu kolmas persoona karjalaisista kerrottaessa. Häneen oli lapsuudessa iskostunut käsitys erilaisuudesta, ja hän on myös kirjailijana rohkeasti tuonut esiin ’suuresta kertomuksesta’ poikkeavan kärsimyksensä kodistaan siirrettynä pakolaisena, jonka isä luovutettiin takaisin Neuvostoliittoon osana Suomen sodan jälkeistä luovutussopimusta. Siltä osin Lardot’n isän kohtalo muistuttaa eri puolelle Suomea asutettujen venäläisten sotavankien kohtaloa, jotka työskentelivät sodan ajan maataloissa eri puolilla Suomea, ja jotka pelkäsivät paluuta Neuvostoliittoon, joka suhtautui heihin pettureina.