Karjalan evakkojen muistot uudelleenasuttamisesta, rasismista ja jälleenrakennuksesta

Toisen maailmansodan jälkeen yli 500 000 suomalaisen, joka oli ennen asunut maan itäosassa, oli pakko paeta kodeistaan Neuvostoliiton valloituksen vuoksi. Ihmisille tarjottiin asuntoja ja viljeltävää maata, mutta monet kohtasivat ankaraa syrjintää. Tämän tutkimuksen avulla käsitellään kotikonnuilta siirtymistä ja uudelleen asettumista Suomen historian kriisikautena 1939-1949, painottaen historian emotionaalisia puolia ja naisten näkökulmaa.

Talvisodan ja Jatkosodan väestölle aiheuttamaan kriisiin löytyi ratkaisuja. 420 000 Karjalaista evakkoa piti sotien vuoksi asutettaa yhdessä Lapin ja muiden miehitettyjen alueiden asukkaiden ja sotaveteraanien kanssa. Yhteensä asutettujen määrä nousi jopa 500 000 ihmiseen.

Vuonna 1945 astui voimaan maanhankintalaki, sota-ajan kriisilakien ja väliaikaisten asutusratkaisujen vakiinnuttamiseksi. Lain säätäminen ei ollut helppoa. Kriisilait perustuivat aikaisempiin maa- ja asutuslakeihin ja sodanjälkeiseen politiikkaan jälleenrakennuksen hengessä ja ne onnistuivat kansainvälisen mittapuun mukaan hyvin. Kuitenkin monet Karjalan evakot kärsivät kovasta ja syrjivästä kohtelusta. Tätä puolta ja evakkojen tunnehistoriaa tuodaan esiin uudessa tutkimuksessa vuosien 1939-1949 kriisiajalta, jossa kirjoitettujen historiallisten lähteiden ohella käytetään muistitietotutkimusta ja lähteitä, jotka sisältävät myös tunnemuistoja.

Perinteisesti yksityistä maanomistusta oli Suomessa arvostettu suuresti. Elinolojen vakauttamiseksi ja suomalaisten omavaraisuuden edistämiseksi ruoantuotannossa laeilla tuettiin erityisesti pientilojen maanviljelyä. Valtio luotti pääasiassa itsenäisen talonpojan omaan työhön, vaikka sitä täydennettiinkin erilaisilla tukitoimilla. 16 prosenttia asutuksesta oli niin sanottuja kylmätiloja syrjäseuduilla, joilla perheiden oli jopa kaadettava puita saadakseen peltomaata. Osa perheistä joutui rakentamaan uuden kotinsa kahteen kertaan. Toiset muuttivat kaupunkialueille, joilla paikalliset asukkaat eivät halunneet heidän ottavan työpaikkojaan. Karjalan evakot olivat syntipukkeja moniin yhteiskunnallisiin ongelmiin. Evakkojen äkillinen ilmestyminen tien päälle sytytti vanhat ennakkoluulot vaeltavia ihmisiä kohtaan, erityisesti suurten asutuskeskusten ulkopuolella. Kysymykset, kuten “Miksi te alun perin lähditte vaeltamaan?”, tai nimittelyt, kuten ryssiksi kutsuminen, pahensivat evakoiden ahdinkoa.

Neuvostoliitolle luovutettu maa-alue oli yli 12 prosenttia Suomen kokonaispinta-alasta. Myös uudelleensijoitettu väestönosa oli suuri. 75 rauhanvuoden jälkeen neljäsosalla suomalaisista on ainakin yksi esi-isä tai perheenjäsen, joka oli karjalan evakossa, ja käytännössä jokainen tuntee jonkun karjalataustaisen. Paljon tutkimatonta tai tutkimatta jäänyttä sukuhistoriaa ja henkilökohtaisia surullisia ja hyviä muistoja odottaa kertomista ja karjalaisen kulttuuriperinnön talteenottoa. Siirtolaiset itse vaikenivat, koska he häpesivät syrjintää, jota he olivat kohdanneet paikallisen väestön taholta. Julkisuudessa he halusivat näyttää suomalaisen selviytyjäidentiteetin puolta. Osasyynä oli myös se, että ristiriitoja syntyi uskonnollisista tavoista, sillä monet karjalaiset olivat kreikkalaisortodokseja, kun taas suurin osa suomalaisista oli luterilaisia protestantteja. Uskonto on ollut vältetty keskustelunaihe. Monet Karjalan suomalaisten muistot ovat nostalgisia. Menneen kodin ja hupujen muistelua voidaan pitää tulevaisuuteen suuntautuneena yhteisöä ylläpitävänä käytäntönä, jonka avulla karjalaisen identiteetti rakentuu. Monille pelon ja menetyksen muistot ovat kuitenkin olleet liian vaikeita jaettavaksi. Toisille oli kuitenkin tarjolla emotionaalista suojaa jakamiseen kykenevän suurperheen toimesta, ja huumorintaju näytti toimivan puskurina.

Jotkut karjalaiset ovat pystyneet pelastamaan esineitä evakuoidusta Karjalasta muistoesineinä, ja ne ovat arvokkaita välineitä rakkaiden paikkojen ja sukulaisten muistelemiseen. Joillakin on edelleen perhe, harrastusryhmät tai isommat yhdistykset, joissa he voivat puhua karjalan murteella, mikä luo “turvallisen tilan”. Karjalaisten historia ja tunnetarinat voivat opettaa yleisölle empatiaa ja muistuttaa kaikkia siitä, että Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytännön mukaan ihmisillä on oikeus olla joutumatta pilkatuksi uskonsa vuoksi. Toisaalta karjalaisuuteen liittyvät rikkaat kulttuuriperinteet, kuten karjalanpiirakat ja pääsiäisperinteet, on hyväksytty ja niitä juhlitaan Suomessa.

Mitä me aikuiskouluttajina ja oppijoina voimme oppia oman ja muiden eurooppalaisten historiasta maittemme demokraattisesta tulevaisuudesta? Uusien tutkimusten kautta on mahdollista avata vanhoja hiljaisuuksia ja oppia empatiaa, jos tutkijalla vain on aikaa kuunnella ja lukea uusia lähteitä. Suomalaiset historioitsijat ovat nostaneet esiin ja arvioineet uudelleen sota-ajan suullisten kertomusten tunnepitoisia ominaisuuksia ja löytäneet näistä lähteistä uusia vahvuuksia. Tunnesävyt ovat muuttuneet historiantutkimuksen heikkouksista vahvuuksiksi. Lainaten väitöskirjatutkija Heli Kanasen sanoja: “Kreikkalais-ortodoksisten sisäisten siirtolaisten kokemat häpeän ja epäoikeudenmukaisuuden tunteet, kun heitä pilkattiin, naurettiin ja haukuttiin, jättivät syvän muistijäljen, ja se auttoi herättämään nämä muistot uudelleen myös myöhemmin.” Tutkijan on ratkaisevan tärkeää luoda eräänlainen turvallinen tila, jossa haastateltava voi kuvata kokemuksiaan ilman tarvetta suojella itseään. Tämä on tärkeä oppi monille eri toimijoille, jotka käsittelevät muistitietotyötä ja menneisyyttä.
Aikuiskoulutuksessa on mahdollista luoda uusia kumppanuuksia museoiden, luovien tilojen ja taiteellisten virkistystilojen välille, jotta voidaan löytää turvalliset tilat, joita tarvitaan muistelemiseen, haastatteluihin ja muistitietoon perustuvien luomusten tuottamiseen.